Palataan vielä edellisen tekstin musiikkihetkeen. Mitä
lisäarvoa epäonnistuneen tilanteen tarkastelu toi? Löysinkö lisää erilaisia
asioita itsessäni, joissa olen huono, ja joita en osaa? Oliko taas kerran
työpäivä, joka sai miettimään, että miksi edes teen tätä työtä?
No en ja ei! Muistan lukeneeni jostakin, että ”kriisi auttaa
meitä näkemään sellaisia asioita, joita emme muuten näkisi”. Kriisin esiin
tuomat asiat, jotka eivät toimi (epäonnistumiset), voi opetella näkemään
ratkaisukeskeisesti ja alkaa pohtia, mitä niille seuraavaksi tehdään. Koska
niillehän useimmiten voi tehdä jotain. Vaikkei reflektointi ihan pinnallisiin
laskimovaivoihin autakaan, (tai mistäs minä tiedän!) ongelmanratkaisuun se on kuitenkin
oiva lääke.
Tätä toimenpidettä varten minä käytin apuna ensimmäisellä kerralla
Fred Korthagenin luomaa ALACT-mallia. En siksi, että Fredin ja minun hiustyylit
muistuttavat toisiaan vaan siksi, että minun oli helppo ymmärtää, mistä siinä
oli kyse. Laitan kuvan mallista vasta loppuun, ettei kukaan säikähdä ja lopeta
lukemista tähän.
ALACT-mallissa on viisi eri kohtaa. Minä käytin mallia
keskustelun tukena tiimipalaverissa, jotta osaisimme kohdistaa huomiomme niihin
asioihin, joilla on merkitystä tavoitteiden saavuttamiseksi.
Ensimmäinen kohta on toiminta,
joka voisi olla esimerkiksi se mönkään mennyt musiikkihetki. Pilkoimme
tilanteen osiin. Miten tilanne eteni? Missä kukin oli? Mitä kukin sanoi
missäkin vaiheessa?
Toinen kohta on toiminnan
reflektointi. Tässä vaiheessa aloimme pohtia, että mitä sellaista
odottamatonta tapahtui, jota emme halua tapahtuvan uudelleen? Missä vaiheessa
se tapahtui ja mitkä asiat siihen johtivat? Miten aikuiset ja lapset reagoivat
tilanteessa? Emme halunneet, että lapsi lähtee juoksemaan tai huutamaan kesken
toiminnan. Emme myöskään halunneet poistaa lasta toiminnasta, jottei hän oppisi
käyttäytymistapaa, jossa muita häiritsemällä pääsee tilanteesta kuin
tilanteesta pois.
Kolmas kohta on yhteyksien
ja selitysten löytäminen reflektion avulla. Tähän kohtaan monet vielä
pääsevät reflektioprosessissaan. Me esimerkiksi oivalsimme, että kova meteli ja
häly vaikuttavat erityisen paljon lapsen toimintakykyyn kaikissa arjen
tilanteissa. Tila, jossa olimme, oli siis aivan vääränlainen. Iso lapsiryhmä
kaikuisassa tilassa musiikkihetkellä? Eihän lapsella ollut mitään
mahdollisuutta onnistua!
Neljäs kohta on vaihtoehtoisten
toimintatapojen kehittäminen. Tämä on se vaihe, johon moni kompastuu,
varsinkin, jos ei esimerkiksi ole ketään kenen kanssa yhdessä pohtia
uudenlaisia toimintatapoja. Kukaan ei pysty yksin muuttamaan
kasvatuskäytäntöjä, eikä sen pitäisi kenenkään työ yksin ollakaan. Huomioon
otettiin lasten ja toimintaympäristön ominaisuuksien lisäksi ryhmän aikuisten
fiilikset. Yksi aikuisista koki olevansa erittäin uupunut meneillään olevaan
tilanteeseen ja sitä ei ohitettu millään ”tällaista tämä työ nykyään
on”-kommentilla. Siihenkin löysimme ratkaisun! Me tiimissä sovimme yhdessä,
miten muutamme toimintaamme ja sitouduimme siihen. Kukaan ei allekirjoittanut
tiimisopimusta tai mitään muutakaan velvoittavaa asiakirjaa.
Viidentenä aloitetaan koko show alusta eli edessä on uusi toiminta, jossa lähdetään
katsomaan, että miten tekemämme muutokset tehoavat. Muistan meidän vielä
erikseen puhuneen siitä, että annamme lapselle ja myös muulle ryhmälle
tarpeeksi aikaa sopeutua uusiin muutoksiin. Me kävimme yhden tiimipalaverin
aikana tämän reflektioprosessin läpi unohtamatta kuitenkaan sitä
maanantaikokouksen A4-liuskaa. Se oli paras tiimipalaveri, jossa olin siihen
mennessä ollut.
Henkilöstön tavoitteellinen ja suunnitelmallinen
itsearviointi on keskeisessä asemassa varhaiskasvatuksen laadun ylläpitämisessä
ja kehittämisessä. Arvioinnin kohteena voivat olla esimerkiksi työtavat,
ilmapiiri tai oppimisympäristö.
Sitten summataan!
1. Asioille useimmiten voi tehdä
jotain, jos niihin ei ole tyytyväinen.
2. On ihan ookoo helpottaa omien
ajatusten jäsentämistä esimerkiksi jonkin mallin avulla.
3. Yksin ei pysty muuttamaan
toimintakulttuuria.
Tässä se pelottavan näppärä ALACT-malli.
Jos Fredin jutut alkaa kiinnostaa enemmän, niin Linking practice and theory – the pedagogy of
realistic teacher education (2001) on ratkaisu siihen.