Reflektiosta uusia mahdollisuuksia henkilökohtaiseen kasvuun ja kehittymiseen

Mistä reflektoinnissa oikeastaan on kyse? Kerron esimerkin työhistoriastani.

Olin suunnitellut 28 lapselle musiikkihetken. Tämä hetki oli kerran viikossa ja siinä päätavoite oli totuttaa esiopetusikäisiä lapsia isompaan ryhmäkokoon. Minun oli määrä toimia kapellimestarina (hehheh) ja tiimini oli tukemassa suunnitelman toteuttamista.

Olin sisällyttänyt muita esiopetuksen tavoitteita, kuten matemaattisten valmiuksien sekä lukemis- ja kirjoittamisvalmiuksien tukemista musiikin kautta opittavaksi. Olin melko ylpeä suunnitelmastani ja myös iloinen saadessani näyttää tiimilleni, mitä osaan musiikin avulla opettaa. Joku varmaan oivaltaa jo tässä vaiheessa, että mikä meni pieleen.

Oli aika panna suunnitelmat toteen. Ensimmäisen leikin kohdalla päästiin melkein loppuun asti seesteisessä ja keskittyneessä tunnelmassa. Jokin jännite oli kuitenkin aistittavissa ilmapiirissä. Toisen leikin kohdalla, jossa pääpaino oli matemaattisissa valmiuksissa, emme päässeet kahta minuuttia pidemmälle. Yhden lapsen keskittymiskyky antoi periksi ja hän alkoi juosta ympäri tilaa huutaen samalla. Mainittakoon tässä vaiheessa, että tilassa, jossa olimme, kaikui erittäin voimakkaasti.

Joskus vaivalla kerätyt aarteetkin leviävät pitkin kuistia.

  

Annoin lapselle muutaman kehotuksen jälkeen monelle vanhemmallekin tutun ”viimeisen varoituksen”. Lapsi palasi paikalleen, mutta kiemurteli aivan kuin jokin ötökkä ryömisi hänen paitansa alla. Minulle jäi inhottava olo tapahtuneesta.

Aloitimme leikin alusta vain lopettaaksemme sen uudestaan. Aiemmin juossut lapsi menetti täysin itsekontrollin ja alkoi juosta ja huutaa toistamiseen. Kaksi muuta lasta lähti mukaan. Loput 25 pitivät korvistaan kiinni ja katsoivat vuoroin pelokkain ja vuoroin anelevin katsein minua.

Yksi aikuisista pysäytti ensin juoksemaan lähteneen lapsen ja panimme aiemmin annetun varoituksen toteen. Lapsen pysäyttänyt aikuinen lähti lapsen kanssa pois tilasta ja minusta tuntui tässä vaiheessa yhtä aikaa surulliselta ja vihaiselta. Harmitti, miten tilanne oli päättynyt.

Tässä kohdassa tulee se hetki, kun avautuu otsikossa mainittuja uusia mahdollisuuksia henkilökohtaiseen kasvuun ja kehittymiseen. Kun olen tilanteessa, joka ei ole mennyt siten, kuin olin olettanut, mitä teen?

Reiät katossa kertovat aikeista laittaa uusi lamppu kattoon. Kolmannen porauskerran jälkeen ymmärsimme vaihtaa iskuporakoneeseen oikean terän.

Kohdistanko kritiikkini ulkopuolisiin tekijöihin, jolloin syyttäisin epäonnistuneesta hetkestä esimerkiksi tiimiäni. ”Miksei kukaan niistä kolmesta aikuisesta tehnyt mitään? Yksin täytyy yrittää melkein 30 lasta pitää mukana!” Vai olisiko syy ollut kuitenkin siinä lapsessa? ”Minkä takia se ei vaan voi tehdä niin kuin sanotaan?” Vai kenties vanhemmissa? ”Eikö kukaan enää viitsi kasvattaa lapsiaan?”

Toisinaan sadekuuro yllättää maalarin.

Vai kohdistanko kritiikin itseeni, jolloin pohtisin ensiksi laatimaa suunnitelmaani. Miksi olin valinnut juuri ne leikit musiikkihetkeen sillä kerralla? Olinko seurannut lapsia päiväkodissa? Olinko selvittänyt heidän kiinnostuksen kohteitaan ja yksilöllisiä tavoitteitaan? Näkyivätkö ne suunnitelmassani? Vai suunnittelinko toiminnan siksi, että nämä leikit ovat aiemminkin olleet lapsista hauskoja ja ne sisältävät esiopetusikäisille hyödyllisiä asioita?

Mikä pahinta: valitsinko leikit vain siksi, että pääsisin näyttämään omaa osaamistani?

Suunnitelmaa pohdittuani mietin itse toimintaa eli musiikkihetkeä. Ensinnäkin tila oli haastava pienemmällekin ryhmälle akustiikan vuoksi. Toiseksi musiikkihetken epätarkoituksenmukaisuudesta tuli toiminnan aikana kaksi selvää vinkkiä. Lapsi menetti kertaalleen keskittymiskykynsä ja jokin ympäristössä laukaisi juoksemisen ja huutamisen. Lisäksi minusta itsestä tuntui inhottavalta. Aloitettu prosessi eli musiikkihetki ei siis ollut käytännössä toimiva. Yrittäessäni runtata sinnikkäästi loppuun suunnitelmaani, vaikka se oli tuomittu epäonnistumaan, hukkasin vain omaa sekä muiden energiaa.

Tämä tapahtuma oli yksi oman ammatillisen kehittymiseni käännekohdista. Koko suunnittelukäytäntöni muuttui. Aloin olla eri tavalla kuin aiemmin läsnä lasten kanssa, jolloin huomasin, että oma käsitykseni koko ryhmän tavoitteista ja lasten henkilökohtaisista tavoitteista oli aivan vinksallaan. Keskustelimme tiimissä, miten pystymme muokkaamaan esiopetusympäristöä siten, että lasten on helpompi siinä toimia. Yhteistyöllä, Herra Korthagenin (hänestä lisää myöhemmin) avulla ja uusilla toimintatavoilla pääsimme hetki kerrallaan lähemmäksi uusia, yhdessä asetettuja tavoitteita.

Toimintatapojen ja oppimisympäristöjen tarkastelun pohjalta arvioidaan, voidaanko niitä muuttamalla toteuttaa lapselle sopivia tavoitteita, mainitaan 1.8.2017 voimaan astuvissa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa.

Minä ymmärsin, että on todennäköisempää, tehokkaampaa ja jopa mielekkäämpää päästä tavoitteeseen omia toimintatapoja muuttamalla. Tässä vaiheessa pitää päättää, että käyttääkö reflektoinnin avulla esiin saatuja oivalluksia hyväksi vai jatkaako runttaamismeiningillä.

+ Summa +

Sitten summataan!

1. Töppäyksiä tulee tehtyä.

2. Muita syyttämällä ei tule muuta kuin paha mieli.

3. Suunnitelmissa on aina tavoitteet ja tavoitteet lähtevät aina lapsista.

Löytyykö vastaavanlaisia kokemuksia? Laita kommenttia alle ja mietiskellään yhdessä!