Isoja harppauksia! - tuloksia hankkeesta

Viime viikolla tapasimme hanketta varten tehdyn havainnointilomakkeen käyttökokemusten merkeissä. Kaikki hankkeeseen osallistuvat eivät valitettavasti päässeet osallistumaan, mutta isoja saavutuksia oli paikallaolijoille tullut jo kuukaudessa.

Alle 3-vuotiaiden ryhmässä, havainnointilomake otettiin ns. perustietolomakkeen liitteeksi jokaiselle ryhmän lapselle. Vaikka lomaketta ei säännöllisesti ole tullut täydennettyä, sen olemassaolo on ohjannut ajatuksia. Erityisesti lapsen vahvuuksien löytämisessä lomake on ollut hyödyllinen.

Yhden lapsen kohdalla huomattiin selkeä kielellinen herkkyyskausi, jota lähdettiin tukemaan. Kielellisten taitojen melko nopeankin kehityksen johdosta, pienen lapsen itsenäistymisessä oli mahdollista ottaa suuri harppaus eteenpäin sensitiivisesti, lapsen turvallisuuden tunnetta särkemättä ja yhteistyössä vanhempien kanssa. (Jätän yksityiskohdat mainitsematta anonymiteetin säilyttämiseksi.) Yleisellä tasolla kuvailtiin, että arki on ollut sujuvampaa, kun huomion on osannut kiinnittää oleellisiin asioihin lapsissa, mikä on käynnistänyt aikuisen reflektioprosessin.

Havainnointilomakkeen testijakso tehtiin loppukeväästä 2017. Nyt oli kuultavissa samankaltaisia havaintoja vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä, kuin testijaksollakin. Aiemman esimerkin lisäksi lomake on ollut hyvä tuki myös vasu-keskusteluissa.

Havainnoinnista puhuttaessa todettiin, että se vaatii aikaa. Jotta lapsen voi kunnolla "nähdä", on pakko istua alas ja keskittyä. Siksi on merkityksellistä, että lomake on ollut ohjaamassa aikuisten ajatuksia ja sitä kautta myös toimintatapoja, vaikka itse kirjaamista ei hektisessä arjessa pystyisi tekemään.

Tästä on enemmän kuin hienoa jatkaa eteenpäin!

Voihan keskikäyrä!

Katja Lahti Project mama-blogista kirjoitti hiljattain lapsensa viimeisestä neuvolakäynnistä ennen kouluterveydenhuollon pariin siirtymistä. Hänen kokemuksensa omasta neuvolan terveydenhoitajasta oli positiivinen, vaikka kaikessa ei sinne kuuluisille keskikäyrille osuttukaan. ”Keskiarvot ovat keskiarvoja, jonkun täytyy kasvaa siellä miinuskäyrillä, kunhan nyt kasvaa. Ei ole kyse kilpailusta.”, oli neuvolassa viisaasti todettu.

Lähipiirissäni on neuvolasta hieman toisenlainen kokemus. 4-vuotistarkastuksessa, jota hyveneloseksikin kutsutaan, vanhempi sai murskapalautteen saksien käytöstä lähtien. Tuttavani kertoi jännittäneensä lapsensa ensimmäistä varhaiskasvatussuunnitelmaan liittyvää keskustelua päiväkodin kanssa, koska kokemus oman lapsensa arvioinnista jonkun ulkopuolisen tekemänä oli kammottava. Noh, lapsesta ei ollut silloisen päiväkodin eikä ole nykyisen koulunkaan puolesta ollut mitään murhetta neuvolan pelottelusta huolimatta, päinvastoin. Kokemus oman lapsen suurennuslasin alle laitosta sen yhden ikävän kerran kuitenkin säilyy.

Ajatellaanpa sitten niitä vanhempia, jotka saavat usein kuulla lasta hakiessaan, että ”Meillä kävi nyt tänään taas täällä tällainen juttu…” tai ”Tänään me on jouduttu keskustelemaan taas siitä, että…” tai ”Tänään se lepohetki/aamupiiri/ulkoilu/jne. meni tosi huonosti.” Muistan opiskeluaikanani sijaistaneeni kuukauden verran samassa päiväkodissa, jossa yksi vanhempi kysyi joka päivä lasta hakiessaan, että ”Mites se lepohetki tänään meni?” Kiva tietysti, että ollaan kiinnostuneita lapsen päivästä, mutta jotain on mennyt pahasti metsään, jos keskustelu päiväkodin ja kodin välillä tervehdyksen jälkeen jatkuu automaattisesti niihin seikkoihin, jotka lapsen päivässä kyykkää. ”Ei lapsen kehittymisen mittaamisesta pitäisi tulla mitään vanhemman henkilökohtaista painajaista, vaikka näin joskus tuppaa käymään. Ei kukaan halua lisää huolia, ellei niihin ole jotain oikeaa syytä.”, kirjoittaa Lahti.

Koska miten voimme sanoa, että lapsi ei osaa olla lepohetkellä tai piirillä? Mihin se arviointi perustuu? Siihen, että kyllä suurin osa tämän ikäisistä osaa? Minulle tuottaa edelleen vaikeuksia viedä likaiset vaatteet suoraan pyykkikoriin. Sen sijaan säilön niitä hyvän aikaa sohvalla, ruokapöydän tuolin selkänojalla tai myttynä huoneen nurkassa. Minä olen selvästi miinuskäyrillä, kun mitataan taitoa viedä likaisia vaatteita pyykkikoriin. Onko tällöin toiminnanohjaustaitoni keskitasoa alhaisemmat?

Jos arviointimme tuloksena toteamme, että lapsen on vaikea olla paikallaan piirillä, niin silloin me emme suunnittele paikallaan olemista aamupiireille kuin murto-osaksi hetkeä. Ihan sama, mitä ne keskikäyrät kertovat kunkin ikätason paikallaan olosta. Jos lapselta vaaditaan sellaisia asioita, joihin hän ei pysty, lapsen stressitila aktivoituu, mikä heikentää entisestään oppimiskapasiteettia. Kun stressitila aktivoituu tarpeeksi monta kertaa saman toiminnan kohdalla, ei tarvitse kuin mainita ”lepohetki” ja lapsi on valmis juoksemaan maratonin treenatessaan oopperalauluansa samaan syssyyn.

Kun me arvioimme lapsen taitoja, me vertaamme niitä lapsen omaan keskikäyrään. Eihän meidän aikuistenkaan kuulu verrata taitojemme kehitystä ikätovereihin tai työtovereihin. Kuulostaa ihan naurettavalta ajatella, että minun pitäisi osata viedä likaiset vaatteet heti päältäni pyykkikoriin, koska kaikki muutkin kolmekymppiset osaavat. Kyllähän minä ne osaan viedä ja pitäisikin varmasti viedä, mutta ihan muista syistä. Näin laaja-alaisen osaamisen näkökulmasta tiedot, taidot ja arvot ovat sen asian suhteen kohdallaan. Asenteessa ja tahtotilassa on vielä snadisti treenattavaa.

Kannustavat ja lapsen kehitystä ja oppimista myönteisesti kuvaavat viestit ovat tärkeitä. Yhteistyön merkitys huoltajien kanssa korostuu, kun suunnitellaan ja toteutetaan lasten kehityksen ja oppimisen tukea. Luottamuksellinen ilmapiiri mahdollistaa huoltajien ja henkilöstön välisen yhteistyön myös haastavissa tilanteissa.

Sitten summataan!

1. Päiväkodin henkilöstön pitää olla tietoinen siitä, mikä merkitys on lapseen kohdistuvan positiivisen ja/tai kriittisen arvioinnin kertomisella vanhemmalle.

2. Päiväkodin henkilöstön tulee olla varovainen tehdessään yleistyksiä lasten taitojen tasoista.

3. Lapsen taitojen kehitystä verrataan vain lapsen aiempiin taitoihin. Ei ole mitään syytä asettaa lapsia kilpailuasemaan.

Mikähän tollakin taas on? - Vuorovaikutuksen peruskurssi

Toimintakulttuuri, vuorovaikutus ja tiimityöskentely. Näiden kolmen asian merkityksen ymmärsin siinä vaiheessa, kun niissä oli puutteita. Kaikki liittyvät toisiinsa kiinteästi: ilman hyvää vuorovaikutusta ei ole hyvää tiimityöskentelyä ja ilman hyvää tiimityöskentelyä ei ole hyvää toimintakulttuuria. Kun ei ole hyvää toimintakulttuuria, kellään ei ole enää kivaa, kuten Kummelin portsaritkin totesivat.

Opintojeni aikana kirjoitin melkein jokaisen ruutupaperin reunaan, että ”vuorovaikutus on kaiken perusta”. Uskon, että useimmat ammattikasvattajat tietävät, miten ja mitä asioita työyhteisössä lapsille ja aikuisille kuuluu puhua. Harvat kuitenkaan miettivät työpäivien aikana, että mitkä tekijät hyvän vuorovaikutuksen ylläpitämiseen vaikuttavat. Se ei ole itsestäänselvyys varsinkaan päiväkotityyppisessä instituutiossa, jossa vuorovaikutussuhteiden määrä on melkoinen. Kaikki meistä varmasti osaakin kertoa esimerkkejä tilanteista, joissa on jäänyt miettimään, että ”Mikähän tollakin taas on?”

Vaikka se on välillä raskasta (ja sehän on), hyvän vuorovaikutuksen eteen pitäisi jaksaa tehdä työtä. Se on taito siinä missä ristikoiden täyttäminenkin. Sitä voi harjoitella ja siinä voi tulla paremmaksi. Miksi vuorovaikutuksen eteen työyhteisössä pitäisi jaksaa tehdä työtä?

Oma työssäjaksamisesi on yksi erittäin hyvä syy. Muistan erään tiimipalaverin, jonka antia oli kollegani hiljattain käymä koulutus. Tutustuin tällöin ensi kertaa psyykkiseen akkuun, joka liittyy työhyvinvointiin ja työssäjaksamiseen. Psyykkisen akun tyhjenemiseen työpäivän aikana vaikuttavat jatkuva valppaana olo, toistuvat keskeytykset ja kohtuuton aikapaine. Kuulostaako tutulta?

Akku on täynnä 100%, kun heräät aamulla. 20% vähenee, kun lähdet viime tipassa töihin ja huomaat, että pyörän rengas on puhki. Pääset työpaikalle ja huomaat, että työkaveri on oksennustaudissa ja päivän suunnitelmat pitää muuttaa -> 60%. Samassa hetkessä Rauni on juuri laittanut Taimin hiuksiin erikeeperiä ja syöksyt päivän uudelleen suunnittelusta tilanteeseen akkusi tyhjentyessä 20%. (PsT Anna-Maria Teperi, 2014)  

Psyykkisen akun tyhjenemiseen vaikuttaa keskeisesti vaikeat vuorovaikutustilanteet. Hyvä on myös tietää, että jokaisella meistä on oma uniikki akkumme, joka tyhjenee ja latautuu eri tavoin. Jollekin toimimaton vuorovaikutus aiheuttaa pientä hampaiden kiristelyä, kun taas toinen menettää yöunensa sen johdosta. Kuten aiemmin tuli mainittua, vuorovaikutussuhteita ja siitä seuraten myös vuorovaikutustilanteita on päiväkodissa erittäin paljon. Ei voida siis olettaa, että kaikki niistä olisi helppoja. Elintärkeää työssäjaksamisen näkökulmasta kuitenkin olisi, että vaikeita vuorovaikutustilanteita olisi huomattavasti vähemmän, kuin helppoja.

Vaikeat vuorovaikutustilanteet kuluttavat kaikkien psyykkistä akkua työyhteisössä enemmän tai vähemmän ja tämä on ensimmäinen asia, joka on tiedostettava vuorovaikutustaitoja kehitettäessä. Vaikka napakka keskustelu käytäisiinkin kahden ihmisen välillä, se luo jännitteen koko työyhteisöön puhumattakaan niistä lapsista. Harvalla meistä myöskään on piikkipaatsamasta valmistettua taikasauvaa, kuten Harry Potterilla, jolla voisi helpon muistiloitsun (Unhoituta) avulla siirtyä aina mukavien kuulumisten kanssa töistä kotiin. Tällöin myös kotijoukkojen akut tyhjenevät, vaikka usein kotiin mennään juuri lataamaan akkuja. (Näin ruuhkavuosissa kamppailevalle joskus se rehellisesti sanottuna on toisin päin.)

Rayan Hämäläinen kirjoitti 5.8.2017 Tehyn blogissa myös vuorovaikutuksesta. Vaikka Hämäläinen kirjoittikin hoitajan näkökulmasta, tekstistä voi mielestäni ottaa oppia koulutuksesta riippumatta.

”Työpaikan ilmapiiri ei ole samantekevää henkilökohtaisesti kenellekään, ei työyhteisölle, ei potilaille tai asiakkaille eikä yhteiskunnalle. Itseään ja ammattiaan arvostavat hoitajat eivät syö omiaan, vaan ymmärtävät terveen työyhteisön merkityksen osana kaikkea toimintaa.”

Jaksa vielä vähän!

Oliko rankka päivä? Liian vähän käsiä? Levottomia lapsia? Johtajan kanssa ei pääse samalle aaltopituudelle? Tiimityöskentely kyykkää?

Joskus työpäivän jälkeen ajattelen, että yritinkö liikaa? Yritinkö vaatia itseltäni enemmän kuin mihin pystyn? Jos yritin, todennäköisesti epäonnistumisia tuli silloin enemmän.

Samoin kuin lapsilla. Jos yritämme vaatia lapsia oppimaan liian montaa asiaa päivän tai viikonkin aikana, epäonnistumisia tulee enemmän. Oppimiskapasiteetti on jokaisella ainutlaatuinen ja myös ainutlaatuisen rajallinen. Jos se ylitetään, epäonnistumisia tulee väkisinkin enemmän, koska aivot eivät pysty käsittelemään yhtäkkiä suurta määrää informaatiota. Kun epäonnistumisia tulee enemmän, se lannistaa eikä saa meitä yrittämään enemmän. Päinvastoin, tekee mieli heittää seuraavallakin kerralla hanskat tiskiin.

Uusissa vasun perusteissa painotetaan sitä, että tavoitteita asetetaan toiminnalle. Lapsen arvioimisesta näkökulmamme tulisi siirtyä toiminnan arviointiin sekä päiväkodin henkilöstön itsearviointiin. Itsemme arviointiin emme kuitenkaan saa vasusta muuta ohjetta kuin, että se voi kohdistua esimerkiksi oppimisympäristöön tai työtapoihin. No suorittamamme tutkinto kouluttaa meitä oppimisympäristön ja työtapojen arvioimiseen ja niiden rakentumiseen. Miten se itsearviointi tapahtuu päivähoidon arjessa?

Se vaatii ensinnäkin havainnointia, mikä tapahtuu arjessa seuraamalla lasten toimintaa. Havainnoinnin jälkeen on aika yhteiselle keskustelulle esimerkiksi tiimipalaverissa. Miten esimerkiksi saamme lapsia jakaantumaan tasaisemmin käytössä oleviin tiloihin, jotta melutaso ei nouse liian korkeaksi. Yhteisen keskustelun jälkeen aletaan tehdä tarvittavia muutoksia. Mietitään yhdessä, minkälaisia leikkejä on tarjolla ja minkälaisen tilan ne vaativat. Onko vahingossa valikoitunut paljon pöydän ääressä tehtäviä leikkejä, jolloin yhtäkkiä onkin 15 lasta samassa tilassa pelaamassa lautapelejä, piirtämässä, muovailemassa jne. Toki piirtämistä ja muovailua voi tehdä lattiallakin, mutta se ei ole tässä pointti. Pointti on se, että aikuisten (ainakin osin) määrittelemät leikit ja leikkialueet eivät tue hyvän oppimisympäristön rakentumista.

Aika harva pystyy ainakin näin toimintakauden alussa käymään yhden päivän aikana läpi, havainnoinnin, yhteisen keskustelun ja tekemään vielä tarvittavat muutoksetkin. Eikä yhden päivän aikana tehty havainnointi välttämättä anna kovin todenmukaista kuvaakaan siitä, mitä havainnoidaan. Toimintavuoden alussa tehty tiedonkeruuvaihe on kuitenkin hyvin tärkeää varhaiskasvatussuunnitelman laatimisen kannalta, mutta myös luottamussuhteen syntymiseksi vanhempien kanssa. Miten kaiken pystyy tekemään ilman, että väsähtää ihan tyystin? Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin melko rankkoja sekä lapsille, että aikuisille. Pienet ja isot lapset itkevät ikäväänsä, etsivät omaa paikkaansa ryhmässä ja ilmaisevat muutokseen reagoimisen monella eri tapaa. Vanhemmat jännittävät lastensa sopeutumista ja päiväkodin henkilöstö yrittää parhaansa mukaan etsiä keinoja, joilla saisi kaikille lapsiryhmän lapsille tehtyä turvallisen olon.

Aivan kauden alussa tulee toisinaan haukattua hieman liian iso pala kakkua. Kesälomilta palataan enemmän tai vähemmän virtaa täynnä ja valmiina kehittämään yhden sosio-emotionaaliset haasteet, toisen pottatreenit ja kolmannen kynäotteen. Siinä samassa iskee flunssa, mahatauti ja enterorokko myös niille, jotka eivät koskaan sairasta.

Tässä vaiheessa pitäisi alkaa pilkkoa tavoitteita ja suunnitelmia osiin. Missä sakkaa eniten ja mitä sille tehdään. Linda Liukkaan Hello Ruby – Matka tietokoneeseen- kirjassa on aivan alussa kohta, jossa sanotaan näin:

”Ruby haluaisi heittäytyä maahan itkemään, mutta hän on järkevä tyttö ja tietää, että usein isot ongelmat ovat vain nippu pikku ongelmia.”

Näinhän se on! Se katastrofaalinen lepohetki on vain nippu muutamia yksittäisiä ongelmia, jotka kaikki voidaan ratkoa yksi kerrallaan. Yksi kaipaa aikuisen läheisyyttä, toinen mielenkiintoisia tarinoita ja kolmas perusteluja siitä, että miksi niitä typeriä lepohetkiä pitää edes olla, kun kotonakaan ei ole. Ja se yksi saattaa tarvita sitä aikuisen läheisyyttä kaksi kuukautta, kun taas se kolmas jättää Miksi?-kyselyt ensimmäisen viikon jälkeen. Ei siis vaadita lapsilta eikä itseltämme liikoja. Kiire ei ole mikään päiväkotien ominaisuus, se on aina aikuisen itse aiheuttamaa.

Jaksa siis vaan! Jaksa yrittää ja epäonnistua ja yrittää uudestaan. Mutta älä yritä ratkoa kaikkia ongelmia kerralla. Jaksa vielä hetki sitä, että Tellervo ei vielä uskalla nukahtaa yksinään. Jaksa vielä sitäkin, että Ernestin täytyy käydä ulkoilusta pissalla, vaikka piti käydä ennen ulkovaatteiden pukemista. Ja ennen kaikkea, jaksa vielä itseäsi, joka välillä haluaisi luovuttaa. Sekin on ok hetken. Sitten yritetään taas!

Oppiva yhteisö varhaiskasvatuksessa rohkaisee kokeiluun, yrittämiseen ja sinnikkyyteen sekä sallii myös erehtymisen.

Sitten summataan!

1. Oppimiskapasiteetti on rajallinen lapsilla ja aikuisilla.

2. Pilko yksi kokonaisuus osiin ja keskity yhteen asiaan kerrallaan.

3. Sä pystyt kyllä siihen!

Mikä on ohjattua toimintaa?

Puuhasin vielä toisen blogitekstin tälle viikolle, koska halusin nostaa hieman hankkeesta nousseita ajatuksia. 

Puhuimme suunnittelukäytännöistä ja suunnittelun lähtökohdista. Havainnointi nousi keskeiseksi välineeksi lasten kiinnostusten kohteiden keräämisessä ja niiden käyttämisessä ohjatun toiminnan laatimisessa. Suunnittelu kuitenkin ulottuu ohjatun toiminnan ulkopuolellekin. Alle 3-vuotiailla se korostuu varmaankin eniten, koska opetettavat taidot liittyvät perushoidollisiin seikkoihin, kuten esimerkiksi pukemisen tai syömisen harjoitteluun. 

Vai korostuuko? Kuinka paljon päiväkotilasten päivästä on ohjattua toimintaa ja kuinka paljon sitä pitäisi olla? 

Pitääkö ulkoilut suunnitella? Pitääkö leikkitilanteet suunnitella? Pitääkö ruokailut suunnitella? Vai onko meillä päivässä hetkiä, jolloin ajatukset voi harhailla illan kävelylenkkiin tai laadittavaan kauppalistaan? "Huh! Nyt voin hetkeksi istahtaa, kun lapset leikkivät rauhallisesti." 

Kyllähän lapsen päiväkotiin tulokin suunnitellaan iästä riippumatta, vaikka sen tilanteen kesto on murto-osa päiväkotipäivän pituudesta:

"Sovimme tiimissä, että jokaista lasta tervehditään hänen tullessa päiväkotiin, jotta hänelle tulisi tunne siitä, että hänet on huomattu ja hän on tärkeä. Myös vanhempien on tärkeää nähdä, että heidän lapsensa huomioidaan heti aamulla."

Entäpä pukeutumistilanne tai ylipäänsä siirtymätilanne? Moni varmasti on pohtinut niitä yhdessä tiiminsä kanssa:

"Sovimme, että Pekka Päiväkotilapsi saa istua nojatuolissa lukemassa kirjaa sen aikaa, kun muut lapsiryhmän lapset ovat siirtyneet eteisestä ulos. Pekka osaa hienosti pukeutua, kun ympärillä on vähäinen määrä ärsykkeitä."

Missä vaiheessa ohjatusta toiminnasta tulee ohjattua? Silloin, kun se on ylipäänsä suunniteltu vai silloin, kun se sisältää jonkin laulun, kirjoitustehtävän tai askartelun? 

Mielenkiintoinen pohdinnan aihe on myös se, että käytetäänkö lapsen kiinnostuksen kohteita ja vahvuuksia hyväksi huolimatta siitä onko suunniteltu sisäjumppahetki vai jokin toimintatapa esimerkiksi pukeutumistilanteessa esiintyvään probleemaan.

Voimaa vahvuuksista!

”Vau! En tiennytkään, että Musti on kerronnallisesti noin lahjakas. Täytyykin muistaa kertoa se hänelle!” , ajattelin tällä viikolla, kun sadutin lapsia ensimmäistä kertaa. Syy, miksi ihmiselle täytyy kertoa onnistumisista ja oppimisesta, on yksinkertainen. Yksilön vahvuudesta tulee vahvuus vasta siinä vaiheessa, kun hänelle merkitykselliset ihmiset huomaavat sen ja antavat tunnustusta siitä. Kun Musti tulee tietoiseksi omasta osaamisestaan, se toimii voimavarana oppimisprosesseissa myös jatkossa. Eli kun Mustille toistuvasti osoitetaan, kuinka taitava hän on kertomaan tarinoita aivan kuin ihka oikea kirjailija, hän alkaa tunnistaa tämän vahvuuden itsessään. Kun Musti tunnistaa vahvuutensa, hän voi (aikuisen avustuksella) kehittää taitoaan ja näin ollen käyttää vahvuuttaan hyväksi tilanteissa, joissa hänellä on kehittymistarpeita.

Ajatellaanpa, että Mustilla on vaikeuksia toiminnanohjauksessa esimerkiksi siirtymisessä vessaan. Musti ryntää vauhdilla kohti vessan ovea ja nykäisee oven auki Lassien istuessa omilla asioillaan. Lassie ei ole tyytyväinen ja Musti tajuaa siinä silmänräpäyksessä, että ”Ai niin! Pitää koputtaa! Unohdin koputtaa! Tiedän, että pitää koputtaa!” Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut. Mitä tekee Katriina Kasvattaja seuratessa Mustin toimintaa? Hän käyttää Mustin tarinoiden kertomisen taitoa hyväksi toiminnanohjaustaitoja parantaakseen esimerkiksi tekemällä Mustin kanssa yhdessä tarinan, lorun tai vaikkapa laulun siitä, missä järjestyksessä tehdään mitäkin vessaan siirryttäessä.

Katriina Kasvattaja yhdessä Karppa Kasvattajan kanssa ovat havainnoineet Mustin vahvuuksia ja ympäristöjä, joissa Mustin vahvuudet pääsevät ja eivät pääse esiin. He ovat keskustelleet havainnoistaan ja tulleet yhdessä jonkinlaiseen johtopäätökseen. Jotta Mustin kehittymistarpeille voidaan tehdä jotakin, täytyy tietää Mustin vahvuudet. Tai ennemminkin toisin päin:

Kun tiedämme Mustin vahvuudet, voimme tehdä jotakin Mustin kehittymistarpeille.

Tässä vaiheessa myös toiminnan arviointia on melko helppo tehdä:

1. Katriina ja Karppa ovat havainnoineet lasta ja tulleet tietoisiksi Mustin vahvuuksista sekä kehittymistarpeista.

2. Katriina ja Karppa ovat yhdessä keskustelleet toimintatavoista, jotka rakennetaan Mustin vahvuuksien päälle.

3. Sen jälkeen suunnitelmat pannaan käytäntöön.

4. Käytännön jälkeen Katriina ja Karppa arvioivat, että miten valitut kasvatuskäytännöt ovat vieneet oppimista ja kehittymistä eteenpäin.

5. Jatketaanko samoilla partituureilla vai sävelletäänkö taas uusi humppa?

Musti nyt arvatenkin on yli 3-vuotias, mutta entäpä Mikit ja Minnit, joiden puheen kehitys on alle 3-vuotiaiden osastolla? Havainnointi on tällöin tietenkin kehitystasoon suhteutettua. Jos Minni ei vaan istu siinä potalla, niin tuodaan sitten vaikka käsinuket vessaan seuraksi, jos se saa Minnin liimaantumaan penkkiin aamupiirillä. Selvästi Minnin sitoutumisessa toimintaan ei ole vaikeuksia vaan siinä ympäristössä, jossa Minni kulloinkin on.

Lasten mielenkiinnon kohteet ja tarpeet sekä heidän kasvuympäristöönsä liittyvät merkitykselliset asiat ovat toiminnan suunnittelun lähtökohtana.

Sitten summataan!

1. Vahvuus on vahvuus vasta sitten, kun yksilö tulee tietoiseksi siitä.

2. Vahvuuksia pitää etsiä ja löytää, jotta voimme suunnitella toimintaa JA

3. jotta lapsen on mahdollista oppia ja kehittyä.

P.S. Sorit vessa-esimerkeistä. Ensi kerralle sitten enemmän askartelua ja jumppaa.

Varhaiskasvatusyksikön esimies turvaa kasvattajatiimille työn suunnittelun, toteuttamisen ja arvioinnin edellytykset

Otsikko on lainaus Helsingin varhaiskasvatussuunnitelmasta. Varhaiskasvatuksen arviointiasiantuntija Laura Repo Kansallisesta koulutuksen arviointikeskuksesta (Karvi) kertoi kysyessäni häneltä esimiehen roolista arvioinnissa, että esimiehen tulee seurata ja vastata arvioinnin toteutumisesta päivähoidossa. Arviointimenetelmiä ei ole määrätty, vaan jokainen valitsee sopivat arviointivälineet. Koska perusteet ovat lakisääteiset, päivähoitoyksikön esimies vastaa, että lakia noudatetaan.

Selvää siis on, että arvioinnin tulee olla säännöllistä, ja että esimiehen tulee turvata työn arvioinnin edellytykset. Se, miten tämä kaikki käytännössä tapahtuu, jätetään ”paikallisesti päätettäväksi asiaksi”. Miten tarjottu varhaiskasvatus voi olla tasalaatuista, jos käytetyt arviointimenetelmät päivähoitoyksiköissä eivät ole yhdenmukaisia? Käytettäessä eri arviointivälineitä, saadaan selville eri asioita. Jos laitat voiköntsän vaa’an päälle, et saa selville sen tilavuutta vaan painon.

Toisinaan on tarpeen käyttää joitakin tiettyjä menetelmiä arviointiin, jos halutaan selvittää esimerkiksi suomen kielen taitotaso siirryttäessä esiopetuksesta kouluun. Varhaiskasvatuksen kentältä mielestäni kuitenkin puuttuu ns. yleispätevä apuväline arviointiin. Sellainen, joka ei ole olemassa vain lapsen vasun kirjaamista varten, vaan ohjaamaan ammattikasvattajia arjessa muuttamaan omia toimintatapojansa lapsen onnistumisen edellyttämiseksi. Sellainen, joka on aikuisen ja pedagogisesti perusteltujen toimintatapojen arviointia varten, ei lapsen.

Kun yhdenmukaisia arviointivälineitä ei ole, miten esimiehet seuraavat arvioinnin toteutumista? Kirjattu vasu tai leops ei voi olla ainoa mittari tarkastella arvioinnin laatua. Voi olla hieman hankalaa nimittäin seurata ja vastata arvioinnin toteutumisesta, jos kaksi kertaa vuodessa kirjatut dokumentit ovat ainoat näkyvät todisteet siitä, että juu-u arvioitu on.

Tätä kehittämishanketta varten on laadittu työkalu. Vaikka työkalu on luotu tukemaan sen käyttäjää varhaiskasvatussuunnitelman (ja nyt en tarkoita sitä kirjattua paperia vain varhaiskasvatussuunnitelmaa kokonaisuutena), toimintaympäristön ja kasvatuskäytäntöjen arvioimiseksi uskon, että sen avulla olisi esimiehen helpompaa myös seurata arvioinnin toteutumista.

Johtaja tukee yhteisön kehittymistä oppivaksi yhteisöksi, jossa osaamista kehitetään ja jaetaan. Päämääränä on, että yhteinen toiminta-ajatus ja toiminnan tavoitteet näkyvät käytännössä. Johtaja vastaa siitä, että yhteisiä työkäytäntöjä tehdään näkyväksi, ja että niitä havainnoidaan ja arvioidaan säännöllisesti. Keskeiset arviointitulokset tulee julkistaa.

Sitten summataan!

1. Esimiehen tehtävä on seurata, mutta myös ohjata toiminnan arviointia.

2. Toiminnan arviointi ei ole lapsen arviointia.

3. Kentälle tarvitaan työkaluja säännöllisen arvioimisen toteuttamiseksi ja seuraamiseksi.