Jaksa vielä vähän!

Oliko rankka päivä? Liian vähän käsiä? Levottomia lapsia? Johtajan kanssa ei pääse samalle aaltopituudelle? Tiimityöskentely kyykkää?

Joskus työpäivän jälkeen ajattelen, että yritinkö liikaa? Yritinkö vaatia itseltäni enemmän kuin mihin pystyn? Jos yritin, todennäköisesti epäonnistumisia tuli silloin enemmän.

Samoin kuin lapsilla. Jos yritämme vaatia lapsia oppimaan liian montaa asiaa päivän tai viikonkin aikana, epäonnistumisia tulee enemmän. Oppimiskapasiteetti on jokaisella ainutlaatuinen ja myös ainutlaatuisen rajallinen. Jos se ylitetään, epäonnistumisia tulee väkisinkin enemmän, koska aivot eivät pysty käsittelemään yhtäkkiä suurta määrää informaatiota. Kun epäonnistumisia tulee enemmän, se lannistaa eikä saa meitä yrittämään enemmän. Päinvastoin, tekee mieli heittää seuraavallakin kerralla hanskat tiskiin.

Uusissa vasun perusteissa painotetaan sitä, että tavoitteita asetetaan toiminnalle. Lapsen arvioimisesta näkökulmamme tulisi siirtyä toiminnan arviointiin sekä päiväkodin henkilöstön itsearviointiin. Itsemme arviointiin emme kuitenkaan saa vasusta muuta ohjetta kuin, että se voi kohdistua esimerkiksi oppimisympäristöön tai työtapoihin. No suorittamamme tutkinto kouluttaa meitä oppimisympäristön ja työtapojen arvioimiseen ja niiden rakentumiseen. Miten se itsearviointi tapahtuu päivähoidon arjessa?

Se vaatii ensinnäkin havainnointia, mikä tapahtuu arjessa seuraamalla lasten toimintaa. Havainnoinnin jälkeen on aika yhteiselle keskustelulle esimerkiksi tiimipalaverissa. Miten esimerkiksi saamme lapsia jakaantumaan tasaisemmin käytössä oleviin tiloihin, jotta melutaso ei nouse liian korkeaksi. Yhteisen keskustelun jälkeen aletaan tehdä tarvittavia muutoksia. Mietitään yhdessä, minkälaisia leikkejä on tarjolla ja minkälaisen tilan ne vaativat. Onko vahingossa valikoitunut paljon pöydän ääressä tehtäviä leikkejä, jolloin yhtäkkiä onkin 15 lasta samassa tilassa pelaamassa lautapelejä, piirtämässä, muovailemassa jne. Toki piirtämistä ja muovailua voi tehdä lattiallakin, mutta se ei ole tässä pointti. Pointti on se, että aikuisten (ainakin osin) määrittelemät leikit ja leikkialueet eivät tue hyvän oppimisympäristön rakentumista.

Aika harva pystyy ainakin näin toimintakauden alussa käymään yhden päivän aikana läpi, havainnoinnin, yhteisen keskustelun ja tekemään vielä tarvittavat muutoksetkin. Eikä yhden päivän aikana tehty havainnointi välttämättä anna kovin todenmukaista kuvaakaan siitä, mitä havainnoidaan. Toimintavuoden alussa tehty tiedonkeruuvaihe on kuitenkin hyvin tärkeää varhaiskasvatussuunnitelman laatimisen kannalta, mutta myös luottamussuhteen syntymiseksi vanhempien kanssa. Miten kaiken pystyy tekemään ilman, että väsähtää ihan tyystin? Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin melko rankkoja sekä lapsille, että aikuisille. Pienet ja isot lapset itkevät ikäväänsä, etsivät omaa paikkaansa ryhmässä ja ilmaisevat muutokseen reagoimisen monella eri tapaa. Vanhemmat jännittävät lastensa sopeutumista ja päiväkodin henkilöstö yrittää parhaansa mukaan etsiä keinoja, joilla saisi kaikille lapsiryhmän lapsille tehtyä turvallisen olon.

Aivan kauden alussa tulee toisinaan haukattua hieman liian iso pala kakkua. Kesälomilta palataan enemmän tai vähemmän virtaa täynnä ja valmiina kehittämään yhden sosio-emotionaaliset haasteet, toisen pottatreenit ja kolmannen kynäotteen. Siinä samassa iskee flunssa, mahatauti ja enterorokko myös niille, jotka eivät koskaan sairasta.

Tässä vaiheessa pitäisi alkaa pilkkoa tavoitteita ja suunnitelmia osiin. Missä sakkaa eniten ja mitä sille tehdään. Linda Liukkaan Hello Ruby – Matka tietokoneeseen- kirjassa on aivan alussa kohta, jossa sanotaan näin:

”Ruby haluaisi heittäytyä maahan itkemään, mutta hän on järkevä tyttö ja tietää, että usein isot ongelmat ovat vain nippu pikku ongelmia.”

Näinhän se on! Se katastrofaalinen lepohetki on vain nippu muutamia yksittäisiä ongelmia, jotka kaikki voidaan ratkoa yksi kerrallaan. Yksi kaipaa aikuisen läheisyyttä, toinen mielenkiintoisia tarinoita ja kolmas perusteluja siitä, että miksi niitä typeriä lepohetkiä pitää edes olla, kun kotonakaan ei ole. Ja se yksi saattaa tarvita sitä aikuisen läheisyyttä kaksi kuukautta, kun taas se kolmas jättää Miksi?-kyselyt ensimmäisen viikon jälkeen. Ei siis vaadita lapsilta eikä itseltämme liikoja. Kiire ei ole mikään päiväkotien ominaisuus, se on aina aikuisen itse aiheuttamaa.

Jaksa siis vaan! Jaksa yrittää ja epäonnistua ja yrittää uudestaan. Mutta älä yritä ratkoa kaikkia ongelmia kerralla. Jaksa vielä hetki sitä, että Tellervo ei vielä uskalla nukahtaa yksinään. Jaksa vielä sitäkin, että Ernestin täytyy käydä ulkoilusta pissalla, vaikka piti käydä ennen ulkovaatteiden pukemista. Ja ennen kaikkea, jaksa vielä itseäsi, joka välillä haluaisi luovuttaa. Sekin on ok hetken. Sitten yritetään taas!

Oppiva yhteisö varhaiskasvatuksessa rohkaisee kokeiluun, yrittämiseen ja sinnikkyyteen sekä sallii myös erehtymisen.

Sitten summataan!

1. Oppimiskapasiteetti on rajallinen lapsilla ja aikuisilla.

2. Pilko yksi kokonaisuus osiin ja keskity yhteen asiaan kerrallaan.

3. Sä pystyt kyllä siihen!

Mikä on ohjattua toimintaa?

Puuhasin vielä toisen blogitekstin tälle viikolle, koska halusin nostaa hieman hankkeesta nousseita ajatuksia. 

Puhuimme suunnittelukäytännöistä ja suunnittelun lähtökohdista. Havainnointi nousi keskeiseksi välineeksi lasten kiinnostusten kohteiden keräämisessä ja niiden käyttämisessä ohjatun toiminnan laatimisessa. Suunnittelu kuitenkin ulottuu ohjatun toiminnan ulkopuolellekin. Alle 3-vuotiailla se korostuu varmaankin eniten, koska opetettavat taidot liittyvät perushoidollisiin seikkoihin, kuten esimerkiksi pukemisen tai syömisen harjoitteluun. 

Vai korostuuko? Kuinka paljon päiväkotilasten päivästä on ohjattua toimintaa ja kuinka paljon sitä pitäisi olla? 

Pitääkö ulkoilut suunnitella? Pitääkö leikkitilanteet suunnitella? Pitääkö ruokailut suunnitella? Vai onko meillä päivässä hetkiä, jolloin ajatukset voi harhailla illan kävelylenkkiin tai laadittavaan kauppalistaan? "Huh! Nyt voin hetkeksi istahtaa, kun lapset leikkivät rauhallisesti." 

Kyllähän lapsen päiväkotiin tulokin suunnitellaan iästä riippumatta, vaikka sen tilanteen kesto on murto-osa päiväkotipäivän pituudesta:

"Sovimme tiimissä, että jokaista lasta tervehditään hänen tullessa päiväkotiin, jotta hänelle tulisi tunne siitä, että hänet on huomattu ja hän on tärkeä. Myös vanhempien on tärkeää nähdä, että heidän lapsensa huomioidaan heti aamulla."

Entäpä pukeutumistilanne tai ylipäänsä siirtymätilanne? Moni varmasti on pohtinut niitä yhdessä tiiminsä kanssa:

"Sovimme, että Pekka Päiväkotilapsi saa istua nojatuolissa lukemassa kirjaa sen aikaa, kun muut lapsiryhmän lapset ovat siirtyneet eteisestä ulos. Pekka osaa hienosti pukeutua, kun ympärillä on vähäinen määrä ärsykkeitä."

Missä vaiheessa ohjatusta toiminnasta tulee ohjattua? Silloin, kun se on ylipäänsä suunniteltu vai silloin, kun se sisältää jonkin laulun, kirjoitustehtävän tai askartelun? 

Mielenkiintoinen pohdinnan aihe on myös se, että käytetäänkö lapsen kiinnostuksen kohteita ja vahvuuksia hyväksi huolimatta siitä onko suunniteltu sisäjumppahetki vai jokin toimintatapa esimerkiksi pukeutumistilanteessa esiintyvään probleemaan.

Voimaa vahvuuksista!

”Vau! En tiennytkään, että Musti on kerronnallisesti noin lahjakas. Täytyykin muistaa kertoa se hänelle!” , ajattelin tällä viikolla, kun sadutin lapsia ensimmäistä kertaa. Syy, miksi ihmiselle täytyy kertoa onnistumisista ja oppimisesta, on yksinkertainen. Yksilön vahvuudesta tulee vahvuus vasta siinä vaiheessa, kun hänelle merkitykselliset ihmiset huomaavat sen ja antavat tunnustusta siitä. Kun Musti tulee tietoiseksi omasta osaamisestaan, se toimii voimavarana oppimisprosesseissa myös jatkossa. Eli kun Mustille toistuvasti osoitetaan, kuinka taitava hän on kertomaan tarinoita aivan kuin ihka oikea kirjailija, hän alkaa tunnistaa tämän vahvuuden itsessään. Kun Musti tunnistaa vahvuutensa, hän voi (aikuisen avustuksella) kehittää taitoaan ja näin ollen käyttää vahvuuttaan hyväksi tilanteissa, joissa hänellä on kehittymistarpeita.

Ajatellaanpa, että Mustilla on vaikeuksia toiminnanohjauksessa esimerkiksi siirtymisessä vessaan. Musti ryntää vauhdilla kohti vessan ovea ja nykäisee oven auki Lassien istuessa omilla asioillaan. Lassie ei ole tyytyväinen ja Musti tajuaa siinä silmänräpäyksessä, että ”Ai niin! Pitää koputtaa! Unohdin koputtaa! Tiedän, että pitää koputtaa!” Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut. Mitä tekee Katriina Kasvattaja seuratessa Mustin toimintaa? Hän käyttää Mustin tarinoiden kertomisen taitoa hyväksi toiminnanohjaustaitoja parantaakseen esimerkiksi tekemällä Mustin kanssa yhdessä tarinan, lorun tai vaikkapa laulun siitä, missä järjestyksessä tehdään mitäkin vessaan siirryttäessä.

Katriina Kasvattaja yhdessä Karppa Kasvattajan kanssa ovat havainnoineet Mustin vahvuuksia ja ympäristöjä, joissa Mustin vahvuudet pääsevät ja eivät pääse esiin. He ovat keskustelleet havainnoistaan ja tulleet yhdessä jonkinlaiseen johtopäätökseen. Jotta Mustin kehittymistarpeille voidaan tehdä jotakin, täytyy tietää Mustin vahvuudet. Tai ennemminkin toisin päin:

Kun tiedämme Mustin vahvuudet, voimme tehdä jotakin Mustin kehittymistarpeille.

Tässä vaiheessa myös toiminnan arviointia on melko helppo tehdä:

1. Katriina ja Karppa ovat havainnoineet lasta ja tulleet tietoisiksi Mustin vahvuuksista sekä kehittymistarpeista.

2. Katriina ja Karppa ovat yhdessä keskustelleet toimintatavoista, jotka rakennetaan Mustin vahvuuksien päälle.

3. Sen jälkeen suunnitelmat pannaan käytäntöön.

4. Käytännön jälkeen Katriina ja Karppa arvioivat, että miten valitut kasvatuskäytännöt ovat vieneet oppimista ja kehittymistä eteenpäin.

5. Jatketaanko samoilla partituureilla vai sävelletäänkö taas uusi humppa?

Musti nyt arvatenkin on yli 3-vuotias, mutta entäpä Mikit ja Minnit, joiden puheen kehitys on alle 3-vuotiaiden osastolla? Havainnointi on tällöin tietenkin kehitystasoon suhteutettua. Jos Minni ei vaan istu siinä potalla, niin tuodaan sitten vaikka käsinuket vessaan seuraksi, jos se saa Minnin liimaantumaan penkkiin aamupiirillä. Selvästi Minnin sitoutumisessa toimintaan ei ole vaikeuksia vaan siinä ympäristössä, jossa Minni kulloinkin on.

Lasten mielenkiinnon kohteet ja tarpeet sekä heidän kasvuympäristöönsä liittyvät merkitykselliset asiat ovat toiminnan suunnittelun lähtökohtana.

Sitten summataan!

1. Vahvuus on vahvuus vasta sitten, kun yksilö tulee tietoiseksi siitä.

2. Vahvuuksia pitää etsiä ja löytää, jotta voimme suunnitella toimintaa JA

3. jotta lapsen on mahdollista oppia ja kehittyä.

P.S. Sorit vessa-esimerkeistä. Ensi kerralle sitten enemmän askartelua ja jumppaa.

Varhaiskasvatusyksikön esimies turvaa kasvattajatiimille työn suunnittelun, toteuttamisen ja arvioinnin edellytykset

Otsikko on lainaus Helsingin varhaiskasvatussuunnitelmasta. Varhaiskasvatuksen arviointiasiantuntija Laura Repo Kansallisesta koulutuksen arviointikeskuksesta (Karvi) kertoi kysyessäni häneltä esimiehen roolista arvioinnissa, että esimiehen tulee seurata ja vastata arvioinnin toteutumisesta päivähoidossa. Arviointimenetelmiä ei ole määrätty, vaan jokainen valitsee sopivat arviointivälineet. Koska perusteet ovat lakisääteiset, päivähoitoyksikön esimies vastaa, että lakia noudatetaan.

Selvää siis on, että arvioinnin tulee olla säännöllistä, ja että esimiehen tulee turvata työn arvioinnin edellytykset. Se, miten tämä kaikki käytännössä tapahtuu, jätetään ”paikallisesti päätettäväksi asiaksi”. Miten tarjottu varhaiskasvatus voi olla tasalaatuista, jos käytetyt arviointimenetelmät päivähoitoyksiköissä eivät ole yhdenmukaisia? Käytettäessä eri arviointivälineitä, saadaan selville eri asioita. Jos laitat voiköntsän vaa’an päälle, et saa selville sen tilavuutta vaan painon.

Toisinaan on tarpeen käyttää joitakin tiettyjä menetelmiä arviointiin, jos halutaan selvittää esimerkiksi suomen kielen taitotaso siirryttäessä esiopetuksesta kouluun. Varhaiskasvatuksen kentältä mielestäni kuitenkin puuttuu ns. yleispätevä apuväline arviointiin. Sellainen, joka ei ole olemassa vain lapsen vasun kirjaamista varten, vaan ohjaamaan ammattikasvattajia arjessa muuttamaan omia toimintatapojansa lapsen onnistumisen edellyttämiseksi. Sellainen, joka on aikuisen ja pedagogisesti perusteltujen toimintatapojen arviointia varten, ei lapsen.

Kun yhdenmukaisia arviointivälineitä ei ole, miten esimiehet seuraavat arvioinnin toteutumista? Kirjattu vasu tai leops ei voi olla ainoa mittari tarkastella arvioinnin laatua. Voi olla hieman hankalaa nimittäin seurata ja vastata arvioinnin toteutumisesta, jos kaksi kertaa vuodessa kirjatut dokumentit ovat ainoat näkyvät todisteet siitä, että juu-u arvioitu on.

Tätä kehittämishanketta varten on laadittu työkalu. Vaikka työkalu on luotu tukemaan sen käyttäjää varhaiskasvatussuunnitelman (ja nyt en tarkoita sitä kirjattua paperia vain varhaiskasvatussuunnitelmaa kokonaisuutena), toimintaympäristön ja kasvatuskäytäntöjen arvioimiseksi uskon, että sen avulla olisi esimiehen helpompaa myös seurata arvioinnin toteutumista.

Johtaja tukee yhteisön kehittymistä oppivaksi yhteisöksi, jossa osaamista kehitetään ja jaetaan. Päämääränä on, että yhteinen toiminta-ajatus ja toiminnan tavoitteet näkyvät käytännössä. Johtaja vastaa siitä, että yhteisiä työkäytäntöjä tehdään näkyväksi, ja että niitä havainnoidaan ja arvioidaan säännöllisesti. Keskeiset arviointitulokset tulee julkistaa.

Sitten summataan!

1. Esimiehen tehtävä on seurata, mutta myös ohjata toiminnan arviointia.

2. Toiminnan arviointi ei ole lapsen arviointia.

3. Kentälle tarvitaan työkaluja säännöllisen arvioimisen toteuttamiseksi ja seuraamiseksi.

Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös? Liikunta auttaa vaivoihin, mutta niiden hoitoon on myös lääke!

Palataan vielä edellisen tekstin musiikkihetkeen. Mitä lisäarvoa epäonnistuneen tilanteen tarkastelu toi? Löysinkö lisää erilaisia asioita itsessäni, joissa olen huono, ja joita en osaa? Oliko taas kerran työpäivä, joka sai miettimään, että miksi edes teen tätä työtä?

No en ja ei! Muistan lukeneeni jostakin, että ”kriisi auttaa meitä näkemään sellaisia asioita, joita emme muuten näkisi”. Kriisin esiin tuomat asiat, jotka eivät toimi (epäonnistumiset), voi opetella näkemään ratkaisukeskeisesti ja alkaa pohtia, mitä niille seuraavaksi tehdään. Koska niillehän useimmiten voi tehdä jotain. Vaikkei reflektointi ihan pinnallisiin laskimovaivoihin autakaan, (tai mistäs minä tiedän!) ongelmanratkaisuun se on kuitenkin oiva lääke.

Tätä toimenpidettä varten minä käytin apuna ensimmäisellä kerralla Fred Korthagenin luomaa ALACT-mallia. En siksi, että Fredin ja minun hiustyylit muistuttavat toisiaan vaan siksi, että minun oli helppo ymmärtää, mistä siinä oli kyse. Laitan kuvan mallista vasta loppuun, ettei kukaan säikähdä ja lopeta lukemista tähän.

ALACT-mallissa on viisi eri kohtaa. Minä käytin mallia keskustelun tukena tiimipalaverissa, jotta osaisimme kohdistaa huomiomme niihin asioihin, joilla on merkitystä tavoitteiden saavuttamiseksi.

Ensimmäinen kohta on toiminta, joka voisi olla esimerkiksi se mönkään mennyt musiikkihetki. Pilkoimme tilanteen osiin. Miten tilanne eteni? Missä kukin oli? Mitä kukin sanoi missäkin vaiheessa?

Toinen kohta on toiminnan reflektointi. Tässä vaiheessa aloimme pohtia, että mitä sellaista odottamatonta tapahtui, jota emme halua tapahtuvan uudelleen? Missä vaiheessa se tapahtui ja mitkä asiat siihen johtivat? Miten aikuiset ja lapset reagoivat tilanteessa? Emme halunneet, että lapsi lähtee juoksemaan tai huutamaan kesken toiminnan. Emme myöskään halunneet poistaa lasta toiminnasta, jottei hän oppisi käyttäytymistapaa, jossa muita häiritsemällä pääsee tilanteesta kuin tilanteesta pois.

Kolmas kohta on yhteyksien ja selitysten löytäminen reflektion avulla. Tähän kohtaan monet vielä pääsevät reflektioprosessissaan. Me esimerkiksi oivalsimme, että kova meteli ja häly vaikuttavat erityisen paljon lapsen toimintakykyyn kaikissa arjen tilanteissa. Tila, jossa olimme, oli siis aivan vääränlainen. Iso lapsiryhmä kaikuisassa tilassa musiikkihetkellä? Eihän lapsella ollut mitään mahdollisuutta onnistua!

Neljäs kohta on vaihtoehtoisten toimintatapojen kehittäminen. Tämä on se vaihe, johon moni kompastuu, varsinkin, jos ei esimerkiksi ole ketään kenen kanssa yhdessä pohtia uudenlaisia toimintatapoja. Kukaan ei pysty yksin muuttamaan kasvatuskäytäntöjä, eikä sen pitäisi kenenkään työ yksin ollakaan. Huomioon otettiin lasten ja toimintaympäristön ominaisuuksien lisäksi ryhmän aikuisten fiilikset. Yksi aikuisista koki olevansa erittäin uupunut meneillään olevaan tilanteeseen ja sitä ei ohitettu millään ”tällaista tämä työ nykyään on”-kommentilla. Siihenkin löysimme ratkaisun! Me tiimissä sovimme yhdessä, miten muutamme toimintaamme ja sitouduimme siihen. Kukaan ei allekirjoittanut tiimisopimusta tai mitään muutakaan velvoittavaa asiakirjaa.

Viidentenä aloitetaan koko show alusta eli edessä on uusi toiminta, jossa lähdetään katsomaan, että miten tekemämme muutokset tehoavat. Muistan meidän vielä erikseen puhuneen siitä, että annamme lapselle ja myös muulle ryhmälle tarpeeksi aikaa sopeutua uusiin muutoksiin. Me kävimme yhden tiimipalaverin aikana tämän reflektioprosessin läpi unohtamatta kuitenkaan sitä maanantaikokouksen A4-liuskaa. Se oli paras tiimipalaveri, jossa olin siihen mennessä ollut.

Henkilöstön tavoitteellinen ja suunnitelmallinen itsearviointi on keskeisessä asemassa varhaiskasvatuksen laadun ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Arvioinnin kohteena voivat olla esimerkiksi työtavat, ilmapiiri tai oppimisympäristö.

Sitten summataan!

1. Asioille useimmiten voi tehdä jotain, jos niihin ei ole tyytyväinen.

2. On ihan ookoo helpottaa omien ajatusten jäsentämistä esimerkiksi jonkin mallin avulla.

3. Yksin ei pysty muuttamaan toimintakulttuuria.

Tässä se pelottavan näppärä ALACT-malli.

Jos Fredin jutut alkaa kiinnostaa enemmän, niin Linking practice and theory – the pedagogy of realistic teacher education (2001) on ratkaisu siihen.

Reflektiosta uusia mahdollisuuksia henkilökohtaiseen kasvuun ja kehittymiseen

Mistä reflektoinnissa oikeastaan on kyse? Kerron esimerkin työhistoriastani.

Olin suunnitellut 28 lapselle musiikkihetken. Tämä hetki oli kerran viikossa ja siinä päätavoite oli totuttaa esiopetusikäisiä lapsia isompaan ryhmäkokoon. Minun oli määrä toimia kapellimestarina (hehheh) ja tiimini oli tukemassa suunnitelman toteuttamista.

Olin sisällyttänyt muita esiopetuksen tavoitteita, kuten matemaattisten valmiuksien sekä lukemis- ja kirjoittamisvalmiuksien tukemista musiikin kautta opittavaksi. Olin melko ylpeä suunnitelmastani ja myös iloinen saadessani näyttää tiimilleni, mitä osaan musiikin avulla opettaa. Joku varmaan oivaltaa jo tässä vaiheessa, että mikä meni pieleen.

Oli aika panna suunnitelmat toteen. Ensimmäisen leikin kohdalla päästiin melkein loppuun asti seesteisessä ja keskittyneessä tunnelmassa. Jokin jännite oli kuitenkin aistittavissa ilmapiirissä. Toisen leikin kohdalla, jossa pääpaino oli matemaattisissa valmiuksissa, emme päässeet kahta minuuttia pidemmälle. Yhden lapsen keskittymiskyky antoi periksi ja hän alkoi juosta ympäri tilaa huutaen samalla. Mainittakoon tässä vaiheessa, että tilassa, jossa olimme, kaikui erittäin voimakkaasti.

Joskus vaivalla kerätyt aarteetkin leviävät pitkin kuistia.

  

Annoin lapselle muutaman kehotuksen jälkeen monelle vanhemmallekin tutun ”viimeisen varoituksen”. Lapsi palasi paikalleen, mutta kiemurteli aivan kuin jokin ötökkä ryömisi hänen paitansa alla. Minulle jäi inhottava olo tapahtuneesta.

Aloitimme leikin alusta vain lopettaaksemme sen uudestaan. Aiemmin juossut lapsi menetti täysin itsekontrollin ja alkoi juosta ja huutaa toistamiseen. Kaksi muuta lasta lähti mukaan. Loput 25 pitivät korvistaan kiinni ja katsoivat vuoroin pelokkain ja vuoroin anelevin katsein minua.

Yksi aikuisista pysäytti ensin juoksemaan lähteneen lapsen ja panimme aiemmin annetun varoituksen toteen. Lapsen pysäyttänyt aikuinen lähti lapsen kanssa pois tilasta ja minusta tuntui tässä vaiheessa yhtä aikaa surulliselta ja vihaiselta. Harmitti, miten tilanne oli päättynyt.

Tässä kohdassa tulee se hetki, kun avautuu otsikossa mainittuja uusia mahdollisuuksia henkilökohtaiseen kasvuun ja kehittymiseen. Kun olen tilanteessa, joka ei ole mennyt siten, kuin olin olettanut, mitä teen?

Reiät katossa kertovat aikeista laittaa uusi lamppu kattoon. Kolmannen porauskerran jälkeen ymmärsimme vaihtaa iskuporakoneeseen oikean terän.

Kohdistanko kritiikkini ulkopuolisiin tekijöihin, jolloin syyttäisin epäonnistuneesta hetkestä esimerkiksi tiimiäni. ”Miksei kukaan niistä kolmesta aikuisesta tehnyt mitään? Yksin täytyy yrittää melkein 30 lasta pitää mukana!” Vai olisiko syy ollut kuitenkin siinä lapsessa? ”Minkä takia se ei vaan voi tehdä niin kuin sanotaan?” Vai kenties vanhemmissa? ”Eikö kukaan enää viitsi kasvattaa lapsiaan?”

Toisinaan sadekuuro yllättää maalarin.

Vai kohdistanko kritiikin itseeni, jolloin pohtisin ensiksi laatimaa suunnitelmaani. Miksi olin valinnut juuri ne leikit musiikkihetkeen sillä kerralla? Olinko seurannut lapsia päiväkodissa? Olinko selvittänyt heidän kiinnostuksen kohteitaan ja yksilöllisiä tavoitteitaan? Näkyivätkö ne suunnitelmassani? Vai suunnittelinko toiminnan siksi, että nämä leikit ovat aiemminkin olleet lapsista hauskoja ja ne sisältävät esiopetusikäisille hyödyllisiä asioita?

Mikä pahinta: valitsinko leikit vain siksi, että pääsisin näyttämään omaa osaamistani?

Suunnitelmaa pohdittuani mietin itse toimintaa eli musiikkihetkeä. Ensinnäkin tila oli haastava pienemmällekin ryhmälle akustiikan vuoksi. Toiseksi musiikkihetken epätarkoituksenmukaisuudesta tuli toiminnan aikana kaksi selvää vinkkiä. Lapsi menetti kertaalleen keskittymiskykynsä ja jokin ympäristössä laukaisi juoksemisen ja huutamisen. Lisäksi minusta itsestä tuntui inhottavalta. Aloitettu prosessi eli musiikkihetki ei siis ollut käytännössä toimiva. Yrittäessäni runtata sinnikkäästi loppuun suunnitelmaani, vaikka se oli tuomittu epäonnistumaan, hukkasin vain omaa sekä muiden energiaa.

Tämä tapahtuma oli yksi oman ammatillisen kehittymiseni käännekohdista. Koko suunnittelukäytäntöni muuttui. Aloin olla eri tavalla kuin aiemmin läsnä lasten kanssa, jolloin huomasin, että oma käsitykseni koko ryhmän tavoitteista ja lasten henkilökohtaisista tavoitteista oli aivan vinksallaan. Keskustelimme tiimissä, miten pystymme muokkaamaan esiopetusympäristöä siten, että lasten on helpompi siinä toimia. Yhteistyöllä, Herra Korthagenin (hänestä lisää myöhemmin) avulla ja uusilla toimintatavoilla pääsimme hetki kerrallaan lähemmäksi uusia, yhdessä asetettuja tavoitteita.

Toimintatapojen ja oppimisympäristöjen tarkastelun pohjalta arvioidaan, voidaanko niitä muuttamalla toteuttaa lapselle sopivia tavoitteita, mainitaan 1.8.2017 voimaan astuvissa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa.

Minä ymmärsin, että on todennäköisempää, tehokkaampaa ja jopa mielekkäämpää päästä tavoitteeseen omia toimintatapoja muuttamalla. Tässä vaiheessa pitää päättää, että käyttääkö reflektoinnin avulla esiin saatuja oivalluksia hyväksi vai jatkaako runttaamismeiningillä.

+ Summa +

Sitten summataan!

1. Töppäyksiä tulee tehtyä.

2. Muita syyttämällä ei tule muuta kuin paha mieli.

3. Suunnitelmissa on aina tavoitteet ja tavoitteet lähtevät aina lapsista.

Löytyykö vastaavanlaisia kokemuksia? Laita kommenttia alle ja mietiskellään yhdessä!

Tervetuloa Vilja -hankkeen blogiin!

Elokuusta 2017 eteenpäin voit tätä blogia seuraamalla huomata, miten ammattikasvattajat

1. oppivat uusia taitoja hyödyntää ja kehittää omia arviointi- ja reflektointitaitoja ja 

2. kehittyvät ammatillisesti.

Vaikka tämän hankkeen kohderyhmänä ovatkin päiväkodin työntekijät, opitut taidot eivät ole sidottuja vain päiväkotityöhön, vaan ovat siirrettävissä eri tilanteisiin ja ammatteihin.

Lähde mukaamme Vilja-hankkeen matkalle kohti uusia mahdollisuuksia kehittyä työssäsi! Mikäli sinulle tulee jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, voit jättää viestisi julkaisujen perään tai lähettää sähköpostia vilja.hannele(at)gmail.com. 

Kommentoidessa on hyvä muistaa, että tämä foorumi on puhtaasti ratkaisukeskeinen oppimisen ilon kanava!

Viljaa voit seurata myös Instagram ja Facebook -sivuilta.